perjantai 30. joulukuuta 2016

Alamäkeen


Jaa, jaa... Kylläpä on aika vierähtänyt. Vointini on ollut sellainen, etten yksinkertaisesti ole saanut aikaiseksi kirjoitella, enkä ole jaksanut...

Marraskuun loppu ja joulukuu on ollut hirmuista vauhtikiitoa. Äitini sanoi että olen kuin maniassa. Hetkeäkään en ole voinut olla paikallani ja liikuntamäärät kasvoivat hurjiksi. Yksinkertaisesti en vain ole jaksanut keskittyä esim. blogiin tai mihinkään muuhunkaan. N.kolmeen kuukauteen en avannut edes telkkaria, saati lukenut tms. Tuntui kun pursuaisin energiaa! Ja samalla syöminen on alkanut tökkimään. En ole malttanut oikeastaan edes pysähtyä syömään kunnolla ja energiamäärät alkoivat tippua. Siitä voimistui tietenkin tämä sama oravanpyörä, jossa olen ollut reilut kymmenen vuotta. Syöminen alkoi ahdistaa, kauppareissut ovat yhtä helvettiä, levon salliminen entistä vaikeampaa... Ja nyt parin viime viikon aikana tuli voimattomuus ja väsymys, joka saattaa iskeä aivan yllättäen. Olen luisunut todella nopeaan tahtiin täysin sairauden valtaan, vaikken sitä haluaisikaan myöntää...

Hoitajat ja terapeutti huolestuivat toden teolla. Puhuttiin jopa terapian keskeytyksestä, johon en kuitenkaan suostunut. Kävin lääkärin vastaanotolla. Sovittiin, että hoitajien käyntejä tiivistetään ja mahdollisuuksien mukaan myös terapiaa. Osastolle meno on myös vaihtoehto, mutta lääkäri ei halunnut minua siihen pakottaa, koska tähän mennessä sairaalahoito ei ole koskaan kantanut kovin pitkälle. Minun täytyisi itse 100prosenttiseti haluta apua osastolta, jotta siitä todella hyötyisin. Tietenkin jos muutun täysin itsetuhoiseksi on sairaalahoito välttämätön. Tai jos somatiikassa jokin pettää, lopetan syömisen täysin tms. Olen kuitenkin sitä mieltä, että jos vaan saan tämän onnistumaan kotona vapaaehtoisesti, kantaa se minua pidemmälle kuin pakkohoito.
Terapeutti on ottanut minut todellakin huolehtiakseen ja loman aikana viestittelen hänen kanssaan päivittäin. Hoitajan kanssa käydään mm kaupassa, leivotaan, laitetaan ruokaa, ulkoillaan...
Lääkäri tosiaan sanoi, että minulla on takanani niin pitkä sairashistoria, että he eivät oikein enää tiedä kuinka minua auttaa. He tekevät kaikkensa minua tukeakseen, mutta jos en itse ota apua vastaan ja tilanne ei kohennu, he eivät voi tehdä mitään. Sitten loppuisi terapia, enkä sitä luultavasti tulisi enää saamaan. Alan olla kroonistunut. Mutta, kaikesta huolimatta, TOIVOA EI OLE MENETETTY! Toipuminen on lopulta kiinni vain minusta itsestäni! Tiedän monia, jotka ovat sairastaneet vuosikymmeniä ja silti toipuneet, joten minulla on toivoa! Eteenpäin!

Fysioterapeutti kielsi siis ehdottomasti kuntosaleilun, kunnes tilanne on selvästi kohentunut. Myös ravitsemusterapeutti puuttui liikkumiseeni ja lenkkeilyä on rajoitettava. Saan kyllä liikkua, mutta vain niin etten väsy liikaa ja todella nautin siitä mitä teen. Kunpa osaisin kuunnella paremmin kroppani viestejä...

Nukkunut olen öisin melko hyvin, kylläkin levottomasti. Yhtenä yönä tipuin 120cm leveästä sängystäni ja säikäytin Lunan todenteolla! En ole koskaan aiemmin tippunut sängystä! Kyllä nauroin yöllä katketakseni kun selvisin säikähdyksestä. :D Monena yönä olen myös herännyt omaan huutooni ja yhtenä yönä potkaisin Lunaa täysillä kun se tuli haistelemaan minua. Näin unta, että joku yritti tulla tappamaan minua. No joo... :D Luna raukka...
Lopetin tosiaan viimeisenkin väsyttävän lääkkeen ja olen tiputtanut melatoniinin annostusta reilusti. Tarkoitus olisi pikkuhiljaa lopettaa se melatoniinikin. Olen kuitenkin levänneemmän oloinen ilman lääkkeitä, vaikka yöt ovatkin välillä vauhdikkaita. Nyt on kuitenkin tärkeää, että saisin levättyä, joten jos unet taas menevät niin en ole täysin lääkkeitä vastaan. Mutta tietenkin haluaisin pärjätä ilman! En ole nukkunut ilman lääkkeitä kuuteen vuoteen, joten on todellinen ihme, että olen nukkunut näinkin hyvin! Olen aina ollut huono nukkumaan...

Osa syy vauhdikkuuteeni on saattanut olla tuo lääkkeitten vähennys/lopetus. Mutta olen tuntenut saavani osan sitä aitoa itseäni takaisin kun en ole jatkuvassa usvassa. Uskon, että tilanne tästä tasoittuu.

Nyt tehtävä numero yksi on levätä ja rauhoittua. Opetella taas nauttimaan hetkestä. :)

Joulukuun alussa käytiin siskon ja äitin kanssa Tallinnassa ja joulumarkkinoilla! Oli oikein onnistunut reissu. :) Ostin paljon teetä ja suklaata.
 
Ratsastamassakin olen käynyt ja vein karvanenille ison kasan jouluomenia! Hyvin maistui.
 
Hoitajan kanssa leivottiin koko meidän perheelle piparit. Tuli niitä itsekin muutama popsittua.
 
Joulun olin vanhemmillani ja siellä oli myös siskoni perheineen ja veljeni. Oli melko touhakkaa, joten en jaksanut olla porukoilla kun yhden yön. Mutta mukavaa oli kuitenkin. Roki poseerasi tonttulakin kanssa. :)

Luna sai lahjaksi mm. tämän pehmopossun. Itse sain mm. muumiastioita, kalenterin, kirjan, kosmetiikkaa, suklaata, teetä, sukkia, mariskoolin... Sain enemmän lahjoja kun olin odottanut!
 
Kävin isän kanssa mummoni haudalla ensimmäistä kertaa... Vein sinne kivisen enkelin. <3
 
En ole lukenut piitkiin aikoihin ja eilen aloitin tämän joululahjaksi saamani ihanuuden!
 
 
Tästä tämä elämä taas lähtee rullaamaan paremmille poluille! Välillä tulee takapakkeja, mutta kyllä niistä taas ylös noustaan.
 
Pian on uusivuosi ja uudet kujeet! Huomenna menen vanhemmilleni Lunan kanssa ja toivon, ettei Luna ihan kuolisi siihen paniikkiin, mihinkä se joutuu aina rakettien vuoksi...
 
Ihanaa ja toiveikasta uuttavuotta kaikille!
 
 
 
 
 
 
 


10 kommenttia:

  1. Luulisin että vauhdikkaat yöt saattaisivat johtua ihan siitä jos päivällä on tosi vauhdikasta ettei kroppa rauhoitu yöksi. Hyvää uutta vuotta! Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi olla hyvin mahdollista! Nyt olen osannutkin ottaa vähän hitaammin. Kiitos!

      Poista
  2. Paljon rohkeutta ja tsemppiä uuteen vuoteen, koita nyt antaa keholle lupa levätä ja pidä huolta itsestäsi, ettet enää huonompaan kuntoon huomaamatta liu'u... uskon, että sie kyllä pystyt siihen, kun vain omaa tahtoa riittää! Oikein hyvää vuoden alkua ja rapsutukset Lunalle, toivottavasti meni eilisilta sillä ihan hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon! Kyllä teen vuodesta 2017 entistä paremman, vaikkei se edellinenkään loppujen lopuksi niin huono ollut. :)
      Luna selvisi hengissä! ;) Kiittää rapsutuksista hännän heilautuksella. <3
      Ihanaa uuttavuotta myös sinulle!

      Poista
  3. Voi sinua... Ja heti tän surun jälkeen, nyt paasaan. Samalla kun tunnen surua ja sääliä, kiukuttaa. Kiukuttaa sun puolesta. En halua missään nimessä lisätä pahaa oloa, vaan toivon sydämestäni parempaa.

    Kuinka monta kertaa tämä sama pitää tapahtua? Blogiasi lukemalla tietty kaava toistuu. Vahvalla hoidolla pääset askeleen eteenpäin -> hetken kuluttua olet "elämäsi kunnossa": lopetat lääkkeitä ja hoitoja, harrastat, hääräät jne. -> romahdus -> .... Huomaatko itse tätä?

    Välillä mun korvaan kuullostaa, että ikään kuin kellut tuon kroonikkoilmaisun varassa, alamäessä se on sulle lupa antaa mennä. Ei kroonisuus = pitkäaikaisuus ole mikään perustelu. Se ei tee toipumisesta mahdotonta, paitsi kun annat näin käydä. Sen sijaan se kertoo, että joutuu tekemään kahta enemmän töitä. Elämäsi kunto ei ole todellista kuukauden jälkeen, kuntoutuminen kestää ja sitä pitää tehdä. Se on sen hyväksymistä, että on sairauksia, eikä ne katoa karkuteillä.

    Toivon sulle, että otat vastuun siitä, miten asiat menee, se on SUN KÄSISSÄ. Jos hoitotaho sanoo, että tarviit lääkkeitä, osastoa tms, sun on TEHTÄVÄ niin. Sä oot kokeillut muuta, ja sen seurauksia taas elät. Ihan oikeasti, nämä on valintoja, joilla on seuraukset. Vai haluatko ihan oikeasti vuodesta toiseen kellua sairaalan ja kodin rajamailla?

    Toivon, että mietit, mitä toiveita sulla on ja miten jokainen valinta niihin vaikuttaa. Toki, jos nykyinen on se, mikä miellyttää, sekin on sun oikeus.

    Ja kaiken jälkeen, parempaa vuotta 2017! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole missään vaiheessa lopettanut hoitoja, vaan päin vastoin vaatinut niitä lisää. Tukea on meinattu monesti keventää, mutta olen taistellut sen puolesta, ettei näin ole käynyt. Hoitotaho on monesti ollut sitä mieltä, että voin oikein hyvin, kun itse olen sitä mieltä, että kaikki ei ole kunnossa. Alussa olin täysin sairaudentunnoton, mutten enää. Olet oikeassa, etten kunnolla todellakaan silti tajua itsekään tilannettani, vaan aina kun menee hetken paremmin, ajattelen että olen loistokunnossa! Mutta tämä johtuu osittain siitä että hoitotahokin aina sitä mieltä. Mutta tiedän, että tuo hoitotahoni on aika perseestä. Ei kunnon ammattitaitoa ja tuntuu että minuakin hoidetaan täysin kroonikkona... Psykoterapia alkoi syksyllä ja terapeutti on ollut pelastukseni! Hän oikeasti potkii minua eteenpäin ja on ainoa, joka uskoo että voin toipua.

      Lääkärihän ei minulle osastoa suositellut, koska ei näe että hyödyn siitä... Hoitotaho ei siis sitä suosittele. Myöskään lääkkeitten lopetusta vastaan ei kukaan ole ollut. En ole tehnyt mitään kenenkään sanaa vastaan, päin vastoin.

      Omasta mielestäni en ole kroonikko, mutta monet ovat minut näin luokitelleet ja olen siitä surullinen. Kyllä minä uskon, että voin toipua ja toivunkin!

      Töitä on tehtävä paljon ja minun myös hyväksyttävä apu. Mutta lääkkeet eivät ole koskaan minua auttaneet, koska syömishäiriöitä ei hoideta lääkkeillä, se on tutkittu juttu. Muihin juttuihin niitä tarvitsen ja syönkin.

      Olet todellakin oikeassa, että tämä kaikki on MINUN KÄSISSÄNI! Mikään hoitaja, terapeutti, sairaala tai lääke ei minua paranna. Tiedän sen oikein hyvin. Parhaiten olenkin aina päässyt eteenpäin itse, ilman kenenkään sen kummempaa apua, koska silloin päätän itse mitä teen. Jos joku yrittää "pakottaa" ei toipuminen onnistu. Mutta innostun aina liikaa kun alan voida paremmin ja pian olenkin jälleen alamäessä. Olen sellainen luonteeltani... Olisi opeteltava jarruttelemaan... Kuvittelen pystyväni kaikkeen... :(
      Olen todella hyvä neuvomaan muita ja näen usein toisten tilanteen varsin realistisesti, mutten omaani. Huolehdin aina kaikista muista ja unohdan itseni. Näin käy aina... Olisi opeteltava todellakin huolehtimaan itsestään ja omasta jaksamisestaan.
      En itsekään käsitä, kuinka tämä elämä voi olla näin vaikeaa! En todellakaan ole tyytyväinen tähän jatkuvaan paahtamiseen ja retkahduksiin. Haluan erillaista elämää. Mutta samalla se pelottaa aivan kamalasti. Tavat ovat niin pinttyneet.

      Joka tapauksessa aion jatkaa taistelua. Toivon kamalasti että oikeasti elämä olisi edessä eikä takana. Yritän ottaa apua todella vastaan, vaikka se on vastaan luontoani. En minä ihan yksinkään selviä. Paras olisi jos selviäisin...

      Tuli aikamoinen sepustus! :D En jaksa edes oikolukea, joten antaa mennä. Toivottavasti en kirjoittanut jotain ihan tyhmästi...

      Kiitos siis hirveästi kommentista! Se laittoin ajattelemaan. Ymmärrän kyllä mitä ajat takaa. Ymmärrän ihmeen paljon asioita, mutta jotkut langat päässäni vaan eivät ihan kohtaa... Mutta on hyvä että joku herättelee, eikä vaan voivottele! ;)

      Tehdään vuodesta 2017 parempi! <3

      Poista
  4. Kirjoitatko enää tänne? Kiinnostaisi kuulla, miten sulla menee ja miten oot saanut tsemppailtua!

    VastaaPoista