torstai 10. marraskuuta 2016

Pitkästä aikaa!


En ole lopettamassa bloginpitoa vaikka nyt ei olekaan ollut voimia kirjoitella. Viime postauksesta on todella kauan! Anteeksi.

Tänä aikana on tapahtunut paljon. Minulla on mennyt hyvin ja huonosti. Lääkkeen lopetus aiheutti aikamoiset vieroitusoireet. En nukkunut ja ahdistus kasvoi aivan kamalaksi. Vähensin syömistä hirmuisissa läskiahdistuksissa ja sain oloni entistä huonommaksi. En tunne nälkää, mutta sain vatsakipuja, tärinöitä ja poissaolevan olon. Lopulta päätin, etten voi jatkaa kituuttamista. Haluan jaksaa tehdä asioita. Aloin jälleen syömään enemmän ja olo koheni heti! Päätin laittaa vaa'an piiloon, enkä enää vahtaa painoani. Lisäksi tietoisesti olen vähentänyt mahani tuijottelua peilistä ja "vatsamakkaroiden" kauhistelua saunan lauteilla. Helppoa tämä ei ole ollut, mutta todella helpottavaa! En määrittele enää sitä voinko syödä vaa'an luvun perusteella. Lisäksi mahani turpoaa helposti syönnin jälkeen, joten päätin lopettaa sen kauhistelun, syömistä kun ei voi välttää. Nukkumisen sain reilaan tuhdilla annoksella melatoniinia. Unentarpeeni on kuitenkin selvästi vähentynyt lääkkeen lopetuksen jälkeen ja se on mennyt normaalimpaan suuntaan. Aiemmin saatoin nukkua kellon ympäri ja nyt riittävät n. 8 tunnin unet. Lisäksi saatan kyllä torkkua päivällä jos ei ole kiireitä, mutta en nuku monen tunnin päiväunia niinkuin aiemmin. Elämä on selvästi kirkastunut sen ainaisen usvan takaa. Ahdistuksia tulee aika ajoin, mutta ne menevät ohi. Se kamala ahdistus lääkkeen poistuttua elimistöstä meni lopulta ohi kun jaksoin keskittyä vain niihin mukaviin asioihin ja antaa itselleni armoa ja vain levätä. Terapeutti suositteli jonkin uuden lääkkeen aloitusta, mutta onneksi pidin pääni, sillä olo on nyt helpottunut.


Jäkiruuaksi jogurttimanteleita ja jouluteetä!
 
 
 Mitä arkeeni sitten on kuulunut tämän tauon aikana?
Olen nähnyt ystäviäni, kylläkin aivan liian harvoin.
Olen käynyt Lunan kanssa agilitytreeneissä ja tajunnut kuinka uskomattomasti Luna lukee minua ja kehonkieltä. Sanoja ei todellakaan tarvita. Ihan sama juttu siis arjessakin, ei vain treeneissä. Eläimen ja ihmisen suhde voi olla todella ihmeellinen. Viime treeneissä sain yksityisvalmennusta kun muut treenaajat jäivät pakkasenpelossa kotiin. No, oli ainakin tehokas treeni minulle ja koiralle!
Olin myös kisatalkoissa agilityhallilla ja sain taas uusia tuttuja ja huomasin jaksavani monta tuntia fyysistä työtä.
Tallilla käynnissä on ollut vähän taukoa huonon sään ja muiden esteiden takia, mutta viime sunnuntaina pääsin taas hevosen selkään! Toivottavasti pääsen lumien tultua säännöllisesti ratsastamaankin.
Olen käynyt myös säännöllisesti kuntosalilla ja pilateksessa. Olen jäänyt pilatekseen aivan koukkuun!


Tunnille menossa.


Hoitajat ovat käyneet luonani lähes viikottain ja olemme jutelleet paljon ja käyneet jopa yhdessä lenkillä.
Terapiassa olen käynyt myös kerran-pari viikossa. En voi tarpeeksi kehua terapeuttiani! Hän on aivan mahtava. Ei mikään pään silittelijä ja todellinen koutsi! Välillä tosin hirvittää kaikki haasteet. En tiedä olenko valmis... Onneksi terapeutti on sanonut ettei meillä mikään kiire ole. Kuitenkin minun on sitouduttava muutoksiin. Olen saanut paljon uusia oivalluksia itsestäni, käyttäytymisestäni ja sairauksistani. Kirjoitan niistä varmasti jatkossa lisää.


Venäjältä tuotu lahja <3
 
 
30.10 minulla oli synttärit. Mitenkään en niitä juhlinut, kun kaverit olivat menossa ja vanhemmat Italian reissulla. Vietin paljon aikaa tätini kanssa vanhempieni ollessa poissa ja sain häneltä aivan mahtavan lahjan! Ison kassillisen mustaa teetä ja teemukin! Olin haljeta onnesta <3 Vanhemmiltani sain jälkikäteen lumihevonen-muumimukin ja -kulhon.
Siskoni tulee ensi viikolla perheineen tänne Itä-Suomeen, joten vietämme ehkä jonkinlaisia yhteissynttäreitä. Hänen syntymäpäivänsä olivat pari päivää sitten ja isoveljeni synttärit ovat ensi viikolla. :D Olemme kaikki sisarukset skorpioneja ja syntyneet tasaisesti viiden vuoden välein. :)

Vaikka ulkoisesti ja henkisestikin menee yllättävän hyvin, niin terapeuttini pudotti minut tänään todellisuuteen. Olen jotenkin jumittunut mukavuusalueelleni ja teen tiettyjä asioita aivan sairauden pillin mukaan. En tiedä kuinka pääsisin eteenpäin. Pelottaa. Terapeutti sanoi että valehtelen itselleni kaiken olevan hyvin. Todellisuudessa en ole lähelläkään tervettä. Työtä on valtavasti. Minun täytyy uskaltaa kokeilla uutta ja erilaista. En voi elää elämääni tässä pienessä kuplassa. Välttelen ahdistusta aiheuttavia asioita. Onneksi en ole yksin. Minulla on paljon tukea antavia ihmisiä ympärillä. Nyt vain täytyisi uskaltaa.

Mutta nautitaan nyt tästä lumisesta marraskuusta! Ei tiedä milloin se lumi taas muuttuu loskaksi... Kirjoittelen!

 

2 kommenttia:

  1. Ihana postaus! Kiitos muuten kivoista kommenteista mun blogiin. :)

    www.believemydestiny.blogspot.fi

    VastaaPoista