tiistai 8. maaliskuuta 2016

Ei ihan ruusuilla tanssimista


Vaikka viime postauksessa hehkutin sitä, kuinka hyvin minulla menee, ei kaikki ole kuitenkaan pelkkää ruusuilla tanssimista. Siis ihan hyvin minulla muuten menee, mutta syöminen on taas alkanut tökkimään. En mahda mitään sille, että haluni olisi yhä laihtua. On kropan muutos kuitenkin aika hurja yli kymmenen kilon jälkeen. Vaikka muutos ei ole tapahtunut kuukaudessa eikä edes muutamassa, on päälläni ollut kova työ pysyä mukana. Siksi meinaan jälleen luisua syömishäiriön syövereihin.


boss, future, and quotes -kuva weheartit


Syömiseni on kyllä vähentynyt, myönnän sen. Mutta oloni on tästä huolimatta ollut energinen ja hyvä. Eikä painoni ole tippunut, mikä onkin kai tärkeintä.
Tapasin viime viikolla ravitsemusterapeuttiani. Hän kauhistui lukiessaan pitämääni ruokapäiväkirjaa. Energiamäärät ovat tippuneet. Hän piti minulle pitkän puhuttelun ja varasi uuden ajan jo muutaman viikon päähän.

Nyt minun täytyy kääntää katseeni tulevaan. Juttelin tänään omahoitajani kanssa. Hän sanoi, että tämä on viimeinen mahdollisuuteni näyttää, että pärjään. Muuten paikkani on automaattisesti jonkinlainen laitos.
Sain kuulla, että polilla on omia tukiasuntoja. Ne sijaitsevat ympäri kaupunkia ja hoitajat käyvät sovitusti asukkaan luona. Tällä hetkellä vapaita asuntoja ei ole, mutta pääsin jonottamaan vapautuvia asuntoja. Nyt minulla on edes jonkinlainen mahdollisuus saada asunto! Lisäksi varasimme lääkäriajan ensi kuulle. Siellä jutellaan asumispalvelu-asunnon mahdollisuudesta, jos siihen mennessä polin tukiasuntoa ei ole vapautunut. Voi kun mukavaa! Mutta kaiken tämän edellytys on, että painoni pysyy tai nousee. Tosiasia on, että olen yhä reilusti alipainoinen, eikä todellisuudessa varaa laihtumiseen ole.


 
 
Ensi viikonloppu meneekin koiramaisissa merkeissä. Ajattelin käydä Lunan kanssa treenaamassa itsenäisesti hallilla ja sunnuntain olen tottelevaisuuskokeessa töissä. Maanantaina sitten ovatkin epäviralliset agilitykilpailut, joissa osallistun yhdelle tai kahdelle radalle sekä olen töissä. Jännitys on jo nyt huima!
Ensi kesänä olisi tarkoitus mennä ainakin Kuopioon kolmipäiväisiin näyttelyihin. Oman paikkakuntani näyttelyt jäävät välistä, sillä olen juuri silloin leireilemässä Lunan kanssa. :) Lunan siskon omistaja kehui kovasti Lunan rakennetta ja patisteli meitä näyttelyihin. Meillä onkin ollut parin vuoden tauko näyttelyistä, joten ehkä nyt olisi mukava käydä taas jossain pyörähtämässä...
 
 
 
Huomenna tapaan fysioterapeuttiani ja torstaina käyn vyöhyketerapiassa. Perjantaina taas ajattelin mennä tallille. Eli tekemistä on mukavasti.
 
Mukavaa viikkoa kaikille!
 
 
 

5 kommenttia:

  1. Älä vaan vajoa taas takaisin syömishäiriön syövereihin - se ei ole ratkaisu! Vaikka vaikeita hetkiä ja päiviä tulee, elämäsi on nyt varmasti nyt paljon mukavampaa kuin ollessasi sairaampi.

    Paljon tsemppiä!!! Ja menestystä myös agilitykisoihin ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olet oikeassa. Nyt jaksan harrastaa ja nähdä kavereita. Jos laihdun vähän, alan pian haluta enemmän ja sitten se on menoa se. Minun täytyy miettiä, että nyt minulla on mahdollisuus vaikka mihin, kun pysyn terveellä tiellä. Aion tsempata. Kiitos! <3

      Poista
  2. Hei älä masennu, vaikka syömishäiriö taas nostaa päätään. Toipumiseen kuuluu voinnin heilahtelu. Sitä ei kannata pelästyä, vaikka oma olo tuntuisi menemän alaspäin. Se voi olla myös merkki toipumisesta. Mulla oireet alkoi toipumismotiivaation löydyttyä tulla sykleinä. Oli rankkaa pitää motivaatiota yllä, kun tuntui että vaikka tein kaikkeni sairaus piti musta kiinni. Romahduksia tuli, mutta niiden välinen "terveempi aika" alkoi pidentyä. Kahden viimeisen voinnin romahduksen jälkeen mä olin varma, etten voi toipua koskaan. Sitten se vain tapahtui, nopeemmin kuin olisin koskaan uskonut.

    En mä tie lohduttaako tää yhtään, mutta jotenkin mä jaksan uskoo suhun :). Musta tuntuu, että sun toipuminen on lähempänä kuin uskotkaan. Et sä sitä syömishäiriötä oikeesti halua syvällä sisimmässäsi. Mä en usko, kukaan haluaa. Se sairaus vaan jollain kieroutuneella tavalla saa ihmisen uskomaan, jotain ihan muuta.

    Mitä jos mä sanoisin, että vuoden päästä helpottaa. Miltä susta tuntuisi olla vuoden päästä anoreksian niskan päällä. Näin mulle sanottiin kesällä 2012, kun olin taas heikossa hapessa neljän täysin syömättömän päivän päätteeksi lähdössä riparilta kotiin. En mä tota silloin uskonut, mutta vuoden päästä siitä samasta sairaudesta ei ollut tietoakaan. Joskus se, että lakkaa itse ponnistelemasta liikaa, antaakin tilaa toipumiselle, joka loppujen lopuksi oli tuhat kertaa helpompaa kuin sairastaminen.

    Paljon tsemppiä sulle taisteluun :)!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta viestistä! <3

      Voi, toivottavasti olet oikeassa! Tosiaan voi olla, etä tämä onkin syömishäiriön viimeisiä yrityksiä pitää miusta kiinni. Tiedän, ettei toipuminen ole suoraviivaista. Omahoitajani sanoi, että sairastamiseni etenee selvissä sykleissä. Ensin on monen kuukauden hyvä jakso ja sitten taas tulee huonompi kausi. Niiden huonojen jaksojen ei vaan pidä antaa imeä itseään mukaansa! Välillä otetaan vähän takapakkia mutta sitten pitää mennä eteenpäin entistä kovemmalla höyryllä.

      Siun tarina on ollut miulle todella tärkeä. Olen nähnyt, että tästä kaikesta voi tosiaan selvitä. Kiitos että olet olemassa! <3

      Poista
    2. Kiitos itsellesi, että olet olemassa! 😊 Valoa ja voimaa kevääseesi.

      Poista