tiistai 11. elokuuta 2015

Sairaskertomukseni



Minulta toivottiin postausta sairashistoriastani, joten tässä nyt tällainen sepustus siitä. Varautukaa pitkään postaukseen!


En kunnolla muista aikaa, jolloin olisin ollut kunnossa. Voisin sanoa, että mielenterveysongelmani alkoivat kun olin n.12-13vuotias. Täytän lokakuussa 23, joten n. 10 vuotta sairastamista on takana... Tästä kai johtuukin, etten enää tunnista sairasta ja tervettä puolta itsestäni. Olen yksi suuri ongelmakimppu, enkä tiedä mikä on aitoa minua ja mikä sairautta...

Off, is better🙈 Weheartit

Mutta siis, muistan kesän kun olin siirtymässä ala-asteelta ylä-asteelle. Silloin masennuin ensimmäisen kerran todella. Oli minulla jo aiemminkin ollut lyhyitä masennusjaksoja, mutta tuolloin oireet olivat pahimpia. Itkin päivittäin ja lopetin puhumisen vanhemmilleni lähes kokonaan. Muistan minua tuolloin ahdistaneen uusi koulu ja se, että minulta vanhempana alettiin vaatimaan enemmän asioita. Olisin halunnut olla vielä nuorempi, pienempi ja sirompi. Olen ollut koko elämäni pienikokoinen, joten en ymmärrä miksi minulla tuolloin oli ongelmia kokoni kanssa.

Ensimmäinen vuosi yläasteella meni osittain masentuneena, mutta muistan myös hyviä hetkiä. Kunnolla ongelmat alkoivat kun menin kahdeksannelle luokalle. Masennuin jälleen. En tiedä mielialan laskulleni selvää syytä. Esimerkiksi perheessä kaikki oli ulkopuolisesti hyvin. Näin jälkikäteen on selvinnyt asíoita, jotka ehkä vaikuttivat sairastumiseeni, mutta en ala niitä nyt täällä avaamaan sen tarkemmin.

.. Weheartit

Ruokahaluni alkoi kadota ja saatoin olla päiviä lähes syömättä. Närpin vain annostani. En koskaan elämäni aikana ole laihduttanut tarkoituksella ja olen ollut koko elämäni alipainoinen indexien mukaan. Olin itsekin ihmeissäni mikä minulla oli, kun en pystynyt syömään. Jokin vain esti minua. Painoni siis tippui ja opettajat koulussa huolestuivat. Jouduin terveydenhoitajan tarkkailuun ja tapasin myös lääkäriä. Tällöin vanhempanikin tajusivat tilanteen vakavuuden. Isäni ei osannut suhtautua sairastumiseeni ja se teki tunnelman kireäksi kotona. Jo hieman aiemmin aloin saada pakko-oireita, kuten asioiden laskemista ym mutta ne pysyivät vielä melko hyvin hallinnassa.

Sain tsempattua kotona äitini tuella ja pikkuhiljaa painoni alkoi nousta. Noususuhdanne jatkui aina lukion ensimmäiselle asteelle asti ja terveydenhoitajan kontrollit loppuivat yläasteen jälkeen. Lukion ensimmäisenä syksynä ruokahaluni huononi taas ja aloin laihtua. Alamäki oli nopeaa ja kevättalvella minulla oli kontrollikäynti sairaalassa. Sille tielleni jäin. Eli jouduin ensimmäiselle osastohoitojaksolleni lastenosastolle. Tuo jakso kesti vain muutaman päivän. Kielsin kovasti ongelmani, enkä myöntänyt vähentäväni syömistä tarkoituksella. Esitin, että kaikki oli hyvin ja kieltäydyin mm. psykologin tapaamiselta. Tuolloin olin siis 16 vuotias. Pääsin kotiin ja siítä alkoikin ehkä elämäni rankin vaihe.

😢  Weheartit

Ahmin ja vuoroin paastosin. Kävin lastenosastolla painokontrollissa ja aina ennen kontrollipäivää ahmin hullun lailla, jotta sain painoni ylös. Tätä seurasi paasto kausi. Ikinä en oppinut oksentamaan ja olen todella kiitollinen siitä. Nuo ajat olivat todella kauheita ja muistan ne vatsakivut joita ylisyömisestä seurasi... Kuitenkin tällä tavoin sain painoni tarpeeksi ylös, jotta painokontrollit loppuivat. Olin lukion toisella luokalla ja muistan vanhojen tanssi - päivän. Söin aamulla jogurtin ja seuraavan kerran vasta illalla toisten vanhojen kanssa ravintolassa. Koko pitkän tanssiais päivän olin syömättä... Tuolloin painoni oli ylimmillään mitä se on koskaan ollut ja olin silti reilusti yli 5 kg alipainoinen. Voitte arvata, että seuraava alamäki oli entistä kovempi.

Painoni tippui ja voimat vähenivät. Päätin, että käyn lukion kolmeen ja puoleen vuoteen. Kun sain keväällä kirjoitukset ohi päätin äitini kanssa, että minun on pakko päästä hoitoon. Tuolloin myönsin ensimmäistä kertaa itse olevani sairas. Olin täyttänyt jo 18 vuotta, joten päädyin äikuisten suljetulleosastolle kotipaikkakunnalleni. Olin tuolloin hoidossa pari kuukautta, mutten saanut painoani ylös kuin pari hassua kiloa. Kotiuduin omaehtoisestahoidosta ja jatkoin avohoidossa. Tuolloin siis sain ensimmäistä kertaa avohoidon kontaktit.

a Weheartit

Kesä tuli ja pakko-oireeni pahenivat valtaviin mittoihin. Minulla oli pakkoliikkeitä ja olin joidenkin järjestys asioiden kanssa hysteerinen. Samalla painoni tippui alemmas ja alemmas. Syksyllä jouduin sisätautiosastolle tarkkailuun, mutta sain puhuttua itseni sieltä kotiin. En jaksanut syksyllä enää kirjoittaa yhtäkään ainetta vaan kävin vain viimeiset lukion pakolliset kurssit pois alta. Olin jo keväällä kirjoittanut pakolliset 4 ainetta (äikkä, ruotsi, pitkä matikka ja biologia). Ylioppilas juhlani olivat kauheat omalta osaltani. Olin pelkkää luuta ja nahkaa. Onneksi siskoni pieni vauva oli juhlissani viemässä huomiota pois minusta. En koskaan edes lähettänyt kiitoskortteja, koska olin niin riutunut kaikissa kuvissa... Lisäksi pakko-liikkeiden vuoksi olin murtanut vasemman jalkapöydän luita ja liikkuminen oli vaikeaa. Heti joulun jälkeen minut kiidätettiinkin uudelleen sairaalaan tutulle suljetulle osastolle.

Nyt hoidostani haluttiin saada pidempi, jotta alkaisin oikeasti toipua. Hyvä idea, muttei toiminut. Söin vain, jotta pääsisin pois sairaalasta. Varasin koiran pennun (Luna <3) ja ilmoitin lääkärille lähteväni hoidosta heti kun pentu olisi luovutusiässä. Olin omaehtoisessa hoidossa tällä kertaa muutaman kuukauden, joista muutaman viimeisen viikon avo-osastolla. Kotiin päästyäni olin saanut painoa enemmän kuin ensimmäisellä kerralla mutta olin edelleen tosi heikossa kunnossa. Pikkuhiljaa aloin kuitenkin saada painoa ja pakko-oireetkin helpottivat, kun lopulta suostuin lääkehoitoon. Pennun kanssa touhuaminen oli selvästi terapeuttista. Edelleen syömiseni oli päin härän p....ttä, mutta jaksoin tsempata aina seuraavaan syksyyn, kunnes masennuin jälleen pahasti.

:) Weheartit

En tiedä mikä minulle tuli, mutta tuntui kuin kaikki voimani olisivat menneet. Syömiset alkoivat jälleen vähentyä ja pakko-oireet lisääntyivät. Jaksoin aina kevättalveen asti, kunnes erinäisten tapahtumien johdosta yritin ensimmäistä kertaa itsemurhaa. Äitini sai estettyä aikeeni vetää lääkkeitä. Niinpä minut kiidätettiin päivystyksen kautta tarkkailuun tutulle osastolle. Tarkkkailuaika meni hyvin, olinhan nyt hoidossa täysin eri syin kuin aiemmin, eikä syömisiini kiinnitetty huomiota. Sain luvan lähteä kotiin. Tuolloin pääsin ns.kotisairaalan kirjoille eli sairaanhoitajat kävivät luonani viikottain. Vointini kuitenkin huononi tasaisesti. Huomiota kiinnitettiin enemmän pakko-oireisiini ja tunsinkin saavani niihin apua. Kuitenkin painoni tippui jälleen hiljalleen. Kävin välissä viikko-osastolla pari yötä, mutten halunnut jäädä hoitoon ja lähdin kotiin. Vointiani seurattiin aina syksyyn asti kunnes aloin saamaan poissaolokohtauksia. Sain yhden tällaisen kohtauksen kerran kotisairaanhoitajien käynnillä. Minut vietiin jälleen suljetulle osastolle.

Tällä kertaa hoitoni jatkui pakkohoitona, koska uhkasin lähteä tarkkailun jälkeen kotiin. Olin hoidossa vajaa 3 kk ja hoidon jälkeen muutin tukiasumisyksikköön. Tarkoitus oli, että vointini ei pääsisi enää huonontumaan. Minulle oli sovittu intervallijakso osastolle parin kuukauden päähän. Kuitenkin jouduin lähtemään osastolle jo aiemmin vointini huononnuttua nopeasti. Olin osastolla nyt kuukauden. Hoidon jälkeen jatkoin tukiasunnossani, mutta vointini meni jatkuvaa alamäkeä. Yksin ollessa pakko-oireet saivat vallan. Syöminen takkusi pahemman kerran.


Help. Weheartit

Elokuussa 2014 jouduin sisätautiosastolle kuivuneena ja sitä kautta ties monennen kerran samalle suljetulle osastolle. Olin huonoimmassa kunnossa kuin koskaan. Hoito jatkui pakko-hoitona ja näin jälkikäteen olen siitä kiitollinen. Minua työnnettiin pyörätuolissa ja meni monta kuukautta ennen kuin sain ensimmäiset ulkoilulupani omin päin. Sain pahoja poissa-olo kohtauksia. Hoito eteni hitaasti ja ehdin monesti jo turhautua. 3kk jälkeen lääkäri määräsi pakko-hoidon jatkuvan. Olin aivan sirpaleina ja koti-ikävä oli kamala. Kokonaisuudessaan hoito kesti reilut 8kk. Painoni saatiin nostettua parempiin lukemiin kuin aiemmilla osastohoidoilla. Silti olin reilusti alipainoinen vieläkin. Pääsin takaisin tukiasuntooni, mutta asumisen ehtona oli, etten joutuisi enää osastohoitoon. Poissa-olo kohtaukset hävisivät pikkuhiljaa hoidon aikana ja niitä tutkittiinkin. Esim. epilepsia oli pois suljettu, joten niiden pääteltiin olleen psyykkisiä.

Pääsin kotiin keväällä 2015. Ja nyt elokuussa 2015 olen jälleen sairaalassa. Tällä kertaa lääkeyliannostuksen seurauksena. Myös painoni on jälleen tippunut jonkin verran. Tällä kertaa olen eri osastolla kuin aiemmin. Hoitoni jatkuu vapaaehtoisena.

Tässä siis olen nyt.
Päivä kerrallaan eteenpäin. Toivoisin tämän jatkuvan sairaalakierteen jo päättyvän...




4 kommenttia:

  1. Voi kamala :'( miten edes muistat joka käänteen. Oot kyllä niin kovan polun kulkenut! Tsemppiä sulle tulevaisuuteen! <3 tähänkin asti oot taistellut niin älä luovuta!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää postaus olikin oikeeta muistelua ja tekeminen kesti sen pari tuntia... Mutta toisaalta on hyvä välillä vähän miettiä menneitä, jotta voi suunnata kohti tulevaa!
      Kiitos tsempeistä, sitä tarvitaan!

      Poista
  2. Mielenkiintoinen postaus! Haluaisitko kertoa enemmän noista pakko-oireista? Itsellänikin ollut niitä noin 10 vuotta, välillä enemmän ja välillä vähemmän. Asioiden tarkistelua, laskemista, sanojen toistelua päässä, joitakin pakkoliikkeitä. Ollessani hoidossa en vain koskaan kehdannut kertoa niistä, koska hävetti :D Tällä hetkellä ei onneksi ole enää paljoa, mutta oon huomannut että kun stressaan jotain niin silloin on enemmän.

    Paljon voimia sinulle!

    VastaaPoista
  3. Kiitos!
    Joo, voisinhan jossain vaiheessa kertoakin niistä enemmän, mitä kerrottavaa nyt sitten onkaan... Minulla on tosiaan todettu ihan pakko-oireinen häiriö.
    Pakko-oireet ovat todella kuluttavia ja stressaavia ja niiden kanssa kamppailevat usein häpeävätkin oireita. Myös minä.
    Tsemppiä sinulle myös!

    VastaaPoista