tiistai 21. huhtikuuta 2015

I am free!


Viime torstaina se tapahtui lopultakin. Uloskirjaus osastolta! Laskimme lääkärin kanssa, että hoitojaksoni kesti n. 8 kk... Huhhuh! Mutta nyt se on ohi.

Tämä osastohoito oli rankin tähän astisessa elämässäni ollut ajanjakso. Kahteen ensimmäiseen kuukauteen en päässyt ulos kuin pyörätuolissa ja kaikki oli hyvin valvottua. Minä, joka olen tottunut liikkumaan paljon ja olemaan aktiivinen, olin aivan paniikissa. Hoito eteni hyvin hitaasti ja monesti olin valmis luovuttamaan. Sain pelottavia kohtauksia, hoitajat joutuivat pitämään minua kiinni ja tarkistamaan yöllä, että hengitin. Pikkuhiljaa kuitenkin etenin ja tilanne korjaantui. Aloin saada enemmän vapauksia ja lopulta pääsin käymään kotona. Kotilomat olivat aluksi vain muutaman tunnin mittaisia, mutta lopulta ne pitenivät hoidon lopussa useampaan viikkoon. Sairaalassa tutustuin uusiin ihmisiin ja muutaman potilaan kanssa asun nyt samassa talossa! Syntyi uusia ystävyyssuhteita, joista olen hyvin kiitollinen.

Kävin todella pohjalla ja psyykkeeni oli hajota täysin. Itkin ja huusin, satutin itseäni ja eniten läheisiäni. Kaikesta rankkuudestaan huolimatta saan olla sairaalalle ja sen henkilökunnalle kiitollinen henkeni pelastamisesta. Muistinkin lääkäriä ja osaston hoitajia potilastoverini kanssa pienillä lahjoilla. Myös omahoitajani sai pienen muiston. Olinhan hoidossa kuitenkin yli puolivuotta, joten minusta kiitokset osaston väelle olivat paikallaan. Uloskirjauspalaverissa myös äitini kiitti lääkäriä hoidostani tippa linssissä... Siinä alkoi itsekin herkistymään.

Nyt siis jatkan elämääni eteenpäin ilman osaston apua. Tiedän, että minun on tsempattava paljon, jotta pärjään. Onneksi saan täällä talolla paljon tukea ohjaajilta, joten uskon selviytyväni. Kriteerit sairaalahoidolle eivät kuitenkaan ole korkeat, joten töitä on tehtävä. En voi tehdä oman pääni mukaan, lopettaa lääkitystä tai vastaavaa. Ja jos joudun vielä sairaalaan, joudun eri osastolle, jossa olen tähän asti ollut. Kyseessä olisi pitkäaikaisosasto, jonne en todellakaan halua! En halua, että sairaalakierteeni jatkuu, joten nyt on tsempattava eteenpäin. Enkä halua myöskään kroonikon titteliä, vaikka sellainen minulla jo oikeastaan on kymmenen sairastamisvuoden jälkeen. Tahdon näyttää, että pääsen elämässäni vielä eteenpäin!


 
Viimeienkin sain Opaalin omalle asunnolleni! Tyttö on tykännyt isosta kaksikerroksisesta häkistään.
 
 
Ylihuomenna minulla on kuntoutuspalaveri, jossa sovitaan jatkostani täällä asumisyhteisössä. Paikalla ovat omaohjaajani talolta, avopuolen omahoitaja sekä sosiaalityöntekijä. Juttelimme jo joistain kriteereisä ja säännöistä ohjaajien kanssa. Ainakin minun pitäisi osallistua yhteisöllisiin ryhmiin, jotta pääsen irrottautumaan pakonomaisesta arjestani, jota vain suoritan. Toisaalta odotan, että pääsen johonkin toimintaan mukaan, enkä vain nyhjötä omissa oloissani. Toisaalta ohjaajat taas pelkäävät, että alan kerätä itselleni liikaa tekemistä, enkä muista levätä. Tällä hetkellä käyn kuitenkin Lunan kanssa treeneissä useasti viikossa, joten tekemistä kyllä riittää. Viime agilitytreeneissä sain muuten kuulla kouluttajalta, että alamme olla Lunan kanssa piirua vaille kisavalmiita... Hui! Kesän aikana meidän pitäisikin alkaa osallistumaan kovasti mölleihin ja pikkuhiljaa virallisiin kisoihin. Kun vain saisin tämän oman jännitykseni kuriin!
Toissa viikolla olin muuten Lunan kanssa möllitokossa eli epävirallisessa tottelevaisuuskokeessa. Suoriuduimme odotettua paremmin ja sijoituimme neljänsiksi! Mukava kokemus tuokin, vaikka jännitin niin paljon, että jalat tärisivät. Heh!
 
Ylihuomenna lähdemme äitini kanssa etelä-suomeen siskoni luo. Sunnuntaina sitten lento Portugalin Algarveen! Olenkin jo pakkaillut melkein kaikki tavarani valmiiksi. Eilen minuun vain iski jokin tauti ja nyt on olo ollut varsin kurja. Tietysti näin juuri kun olisi mahtava reissu tiedossa! Joka paikkaan särkee ja maha on sekaisin... Onneksi tänään on olo jo vähän helpottanut, joten eiköhän se tästä. Ehkä se on nyt sitä matkakuumetta!!! :D
 
 
 

12 kommenttia:

  1. Kamalaa kuulla missä kunnossa olet ollut, mutta miten ihanaa kuulla, että pysyt jo jaloillasi ja ehkä olo hieman helpompi, mutta sulla on vielä paljon edessä <3

    Kerkeetkö piipahtamaan helsingissä tai Vantaalla ennen lomamatkaa tai sen jälkeen? Mä täällä sua ikävöin! <3

    Oot rakas, vaikkei aina nähdäkkään!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olipa ihana saada siulta viesti! <3

      Luulen, ettei me tällä reissulla ehditä käymään oikein missään, on niin paljon tekemistä vielä ennen reissua. Mutta viimeistään kesäkuussa oon tulossa paremmalla ajalla sinne etelä-suomeen, joten jos yritetään silloin nähdä?

      Oot ollut paljon miun ajatuksissa! <3

      Poista
  2. Mitä sää oot itelles tehnyt, kun olit pyörätuolissa? :o

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näännyttänyt itseni kuoleman rajoille...

      Poista
  3. Minkä takia silloin 8 kk sitten jouduit osastolle vai menitkö vapaaehtoisesti? Johtuiko pyörätuoli anoreksiasta? Tahtoisin niin ymmärtää tätä blogia, mutta jätät ppaljon arvailujen varaan. Onnea kuitenkin ja tsemppiä hurjasti tulevaisuuteen!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En mennyt vapaaehtoisesti vaan m1-lähetteellä. Olin ensin sisätautiosastolla tarkkailussa ja sieltä sitten suljetulle osastolle. Olin fyysisesti ja psyykkisesti hyvin huonossa kunnossa ja yritin jatkuvasti satuttaa itseäni. Mutta kyllä, pyörätuoli johtui syömishäiriön aiheuttamasta tilasta. Olen koettanut tarkoituksella pitää asiat hieman hämärän peitossa, mutta ehkäpä pieni avautuminen on tosiaan paikallaan. :)
      Kiitos kommentistasi! <3

      Poista
  4. Voisitko kirjottaa sellasen 'my story' postauksen? :-)

    VastaaPoista
  5. Ihana Opaali :) Hankitko sille vielä uuden kaverin?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tarkoitus olisi hankkia varmaan parikin mursutinta Opaalin seuraksi! Infoan varmasti kunhan löydän sopivia poikasia. <3

      Poista