keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Painful



Something like respect 💛 weheartit


Tein tänään kuvataideterapian ohessa jälleen uusia havaintoja itsestäni. Tajusin, kuinka olenkaan juossut pakoon itseäni ja tunteitani. Pakonomainen tekeminen ja suorittaminen on ollut keino hallita pään sisäistä kaaosta. En ole antanut itseni pysähtyä vaikeiden asioiden äärelle. Jos päivissäni ei ole ollut sovittua ohjelmaa tai menoja, olen väkisin niitä järjestänyt. Toisaalta, jos kalenterini on ollut täynnä tapahtumia, olen ollut ahdistunut siitäkin. Olen pelännyt epäonnistuvani ja joutuvani perumaan sovittuja menoja. Mikään ei ole ollut hyvin.

Aijemmin, kun olin koulussa, hukutin itseni koulutehtäviin ja niistä suoriutumiseen. Opiskelu oli siksi minulle äärettömän rankkaa, enkä pystynyt nauttimaan hetkestäkään. Nyt kun en ole koulussa, niin stressaan aivan kaikesta muusta. Mitättömän pienistäkin asioista.

Kun tekemisestä tulee pakkoa, katoavat tunteet. En kykene ajattelemaan muuta kuin mitä teen seuraavaksi. Kehoni on jatkuvassa stressitilassa. Tunne on kuin maailmanloppu olisi ovella ja tätä tunnetta olen koettanut hallita järjettömällä puuhastelulla. Kyseessä on oravanpyörä, jossa asiat ruokkivat toisiaan, eikä loppua näy. Kropan valmiustila on uuvuttanut minut niin psyykkisesti kuin fyysisestikin.

Kaikkein hankalinta on, kun en muista, koska tämä kaikki alkoi? Ja miksi? Miksi olen kehittänyt tällaisen järjettömän selviytymiskeinon? Lopultahan tämä ei olekaan mikään selviytymiskeino, vaan suora tie hautaan.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti