lauantai 6. syyskuuta 2014

"Miten muka minä sen nään"



"Miten muka minä sen nään
kun en itsestäkään
saa selvää ilman selittäjää
enkä lähtökohtaisesti minään
pidä tätä ongelmaa

Muuntautumiskykyämme koetellaan
kun meidän oletetaan sopeutuvan
tähän umpikujatilanteeseen
yli kiehuneeseen paskuuteen

Katastrofin elkeet luettavissa
mut kuka niistä jaksaa enää maindata
hämärästä toiseen ohjelmoituna
pala jumaluutta lasikuorissa

Miten muka minä sen nään
kun en itsestäkään
saa selvää ilman selittäjää
enkä lähtökohtaisesti minään
pidä tätä ongelmaa

Sahalaitaisia suudelmia
muka ilman taka-ajatuksia
niinkuin veitset siinä kädessä
jolla yleensä kätellään

Valkoisia ruusuja kivetyksellä
katastrofin merkit tuntuu tuulessa
sipralex ja stella, klortriptyl ja opamox
parempi kuin koskaan edes uutena..."

(Apulanta - Harmaa)







Olen ollut lähiaikoina kärsimätön. En jaksaisi tätä tilannetta ollenkaan. Kaikki tuntuu niin väärältä.
Käsitän kuitenkin, ettei minulla ole minkäänlaisia vaihtoehtoja. Minun on mentävä eteenpäin, vaikka sitten pakolla. Mutta pahalta se tuntuu, siis se pakon-tunne...

Kunpa saisin ohjelmoitua aivoni aivan uudelleen. Aivan erilaiseksi kuin ennen. Koko elämälläni on ollut vääränlainen pohja. Nyt matto on vedetty kokonaan altani, enkä voi enää palata entiseen elämääni. Se ei ole enää vaihtoehto.






Päivät kuluvat niin hitaasti, että ihan itkettää. Samat sairaalan seinät päivästä toiseen... Uusia lääkekokeiluja, epätodellisiä oloja, ahdistusta, ikävää... Mutta onneksi myös niitä pieniä positiivisiakin hetkiä on ollut! Lääkärin mielestä olen pärjännyt hienosti vaikeassa tilanteessa. Olenhan rakentamassa koko elämääni alusta.

Tänään pääsin myös käymään hoitajan kanssa pienen hetken ulkona. Hetki oli tosiaan lyhyt, mutta piristävä. Aurinko paistoi! Taisi tulla "takakesä". ;)

Lueskelen, piirtelen, askartelen, katson tv,tä, täytän ristikoita... Tekeminen on hyvin rajattua, kun en pääse osaston ulkopuolelle, noita lyhyitä hoitajan kanssa vietettyjä hetkiä lukuunottamatta. Masentaa... Olen tottunut niin menemään ja tekemään koko ajan jotain. Nyt pahaolo on tukahdutettava muilla keinoilla. Ja se onkin se suurin vaikeus...

Hetki kerrallaan...










Ei kommentteja:

Lähetä kommentti