sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Slowly

Olen hengissä. Kaiketi enemmän kuin vielä jokin aikaa sitten.
Enemmän kuin viime viikolla. Enemmän kuin eilen. Varmaankin.

En olekaan kirjoittanut hetkeen ja koetan nyt korjata tilannetta, niin paljon kuin pää antaa myöten.
Kirjoittaminen kuitenkin on minulle tärkeää ja tavallaan helpottavaakin. Välillä vain olen ollut niin sekaisin, etten ole saanut mitään aikaiseksi.

Olen näinä kuluneina päivinä yrittänyt keräillä toivoni rippeitä. Koetan uskoa, että minulla on vielä tulevaisuutta, vaikka ajottain se on hirmuisen hankalaa... Ehkä kuitenkin jotain on vielä odottamassa minua... Kun vain osaisin antaa sille mahdollisuuden.

hope weheartit

Olen päässyt käymään jo lyhyesti kotonakin. Ikävä kasvaa tietysti jokaisen loman jälkeen ja palaaminen osastolle on aina vaikeaa. Koira jää katsomaan kysyvillä silmillään, kun suljen oven perässäni. En ikinä unohda sitä katsetta... Mutta en minä hylkää... En... En... Voinko elää vain koirani tähden? Naurettavaa... Tiedän... Mutta onhan sekin jokin syy.

Vaikka viihdyn hyvin myös itsekseni, tunsin kotona ahdistavaa yksinäisyyttä. Käperryin koiran viereen matolle ja nukahdin. Yleensä en koskaan nuku päivällä, joten se tuntuikin oudolta. Olo kuitenkin helpotti. Tajusin herättyäni, että tarvitsen ihmisiä nyt ympärilleni. Ehkä selviän itsekseni tulevaisuudessa, kuten aijemminkin, mutta juuri nyt tarvitsen kai enemmän muiden läsnäoloa. Ensimmäinen kotiloma  ilman ihmis-seuraa ei ehkä alunperinkään ollut aivan mahtava idea. Mutta selvisinpä silti.

Minerva Miryam weheartit

Mielialani ovat yhtä pyörremyrskyä. Välillä ahdistaa niin, että tuntuu kuin repeäisin täysin liitoksistani. Sitten masennun ja olen valmis kaivamaan itselleni haudan. Toisessa hetkessä jaksankin suunnitella tulevaa uutta kotiani, jutella ihmisille ja viestitellä ystävilleni.
Kaikki nämä tunteet saattavat vain sisältyä niin lyhyeen hetkeen, että olen aivan hajalla. Ovat muutkin huomanneet oudon käytökseni... Olen myös saanut uusia palottavan tuntuisia oireita, joihin ei ainakaan aijemmin olla kiinnitetty huomiota... Onneksi ne ovat pysyneet suhkot hallinnassa. Ehkä tämä kaikki on ohimenevää. Onhan koko elämäkin loppujen lopuksi.

True weheartit

Viikolla hoitoani suunnitellaan eteenpäin. Toivottavasti saisin kiinni jostain, jottei aina tarvitsisi tuntea vain pettymystä. Pettymystä itseeni, muihin ja elämään.

2 kommenttia:

  1. Voin hyvin samaistua tohon mielialan heittelyyn. Välillä mieli on niin maassa että on jo toinen jalka haudassa eikä mikään kiinnosta, mutta hetken päästä nauran ja näen monia hyviä asioita edessäpäin.

    Usko pois, sulla on tulevaisuus ja varmasti siihen kuuluu paljon ihania hetkiä! Älä turhaan sure osastolla oloa, se on koko elämän mittakaavassa lyhyt aika, nyt tarvitset kaiken sen tuen. Voimahali<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Monet ovat sanoneet tuota samaa, että tämä aika osastolla on kuitenkin lyhyt verrattuna koko elämään. Olen sitä samaa itse hokenut muille. On se vaan kumma kun se ei kuitenkaan sinne omaan päähän tunnu menevän?!

      Ihanaa kun jaksat vaan tsempata! Muista huolehtia myös itsestäsi... <3

      Poista