torstai 13. kesäkuuta 2013

Vapaalla jalalla

Viikko osastohoidossa vierähti ja kotiuduin. Puhe olikin vain lyhyestä jaksosta, jotta saan levätä ja kerätä voimia. Olin aivan loppu. Ja tottahan on, ettei viikossa ihmeitä tapahdu!  Kuitenkin tunnen itseni nyt jo hieman pirteämmäksi. Sain hieman lomaa sairaudesta ja nyt taas entistä kovemmin kamppailen eteenpäin.

Minulle on aina ollut äärimmäisen vaikeaa luovuttaa vastuuta kenellekään toiselle. Haluan pitää kaikki langat omissa käsissäni ja tehdä päätökset itse. Usein itse tekemäni päätökset eivät vain ole olleet niitä parhaita... Hoitoon suostuminen on siis minulle äärimmäisen haastavaa ja raskasta. Mutta itsestään vastuunkantamiseen kuuluu myös se, että tarvittaessa osaa antaa toisten auttaa.

Tarvittaessa menen uudelle hoitojaksolle. En halua missään nimessä joutua viettämään kesääni sairaalassa, joten teen kyllä kaikkeni, etten romahda taas! Muutokset tapahtuvat yleensä hitaasti -  mutta toivon mukaan myös varmasti - parempaan suuntaan. Uskon kyllä nopeisiin "ihmeparantumisiin" ja toivoisin sellaista omallekin kohdalleni, mutta on kai naiivia uskoa ainoastaan
sellaiseen. Kyllä parantuminen on monesti kovaa työtä. Takapakkeja, paikallaan junnaamista ja välillä ripeitä askelia parempaan. Kuten parantumisen taival, on elämäkin täynnä niin monia muuttuvia tekijöitä, ettei tulevaa voi ennustaa. Lähipäivinä olen pitkästä aikaa uskaltanut pohtia enemmänkin tulevaisuutta. Elämä on pelottavaa, mutta ei mistään tule mitään, jos ei uskalla edes vähän haaveilla. Ties vaikka haaveet joskus toteutuvaisivatkin!



Tänään sain taas mahtavaa "terapiaa" kun pääsin ratsastamaan luonnonhelmaan auringonpaisteessa... Olisi ihanaa olla kuten hevonen: elää täysin hetkessä, mielessä ainoastaan se, missä välissä ehtisi napata puskasta oksan suuhunsa ratsastajan huomaamatta! Eläimet saavat kyllä hymyn huulille väkisinkin.

Lauantaina vuorossa on näyttelyt koirani kanssa. Vähän jänskättää, miten nuori hauvani tälläkertaa päättää kehässä esiintyä! Yleensä suurempia ongelmia ei ole, mutta on tyttöni niin tuulella käypä teini nykyään, ettei mitään voi vannoa...

Ohjelmaa siis on, vaikka tiedän, että tarvitsen myös lepoa. Stressaan niin helposti pienistäkin asioista. En saisi kuulema tehdä nyt mitään ylimääräistä, vaan keskittyä vain itseeni ja vointiini. Mutta huhhuijaa sentään, kuinka se vaan voikaan olla välillä niin vaikeaa?

4 kommenttia:

  1. Hyvä, että sait levähdettyä osastolla ! (: Nyt vaan vähän tekemistä ja vastapainoks paljon lepäilyä vaikka auringonpaisteessa. :D Eikä liikaa stressiä. Tsemppiä ! ♥

    Olipas hieno kommentti.. Aivot ei välttämättä oo parhaassa toimintakunnossa.. Mut joo anyways.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä kommentti oli! ;) Kiitos. <3 Toivottavasti tosiaan se aurinkokin paistaisi, että vois siitä nauttia! :)

      Poista
  2. Ota rennosti ja tee asioita, joista nautit! Tsemppiä!!

    VastaaPoista