perjantai 7. kesäkuuta 2013

Thursday morning and U-turn


Tarkoitukseni oli väkertää jonkinlaista "päivänikuvina"-postausta, mutta aamupäivällä suunnitelmiini tulikin aikamoinen muutos...

Mutta kerronpa eilisestä jotain:



Aamulla heräilin jo kahdeksan maissa, mutta sängystä ylös kömmin, kun kello lähenteli jo yhdeksää. Yö oli onneksi hieman edeltävää viileämpi, joten avonainen parvekkeen ovi takasi raikkaan ilman sisälläkin. :)



Aurinkokin jo paistoi pilvien lomasta. Kuva on otettu parvekkeelta, jossa paistattelin hetken kunnolla herätäkseni.



Aamutoimet ja himppunen meikkiä naamaan.

   

Eläimet tietysti odottelivat jo innokkaina aamupalaa. Voi sitä marsujen riemu kuikutusta, kun jääkaapin ovi aukeaa! Luna olikin jo aijemmin käynyt aamupissalla takapihalla, joten tyttö jaksoi odotella hitaasti syttyvää emäntäänsä...

 

Sitten teen keittoon! Jäätelön makuista mustaa teetä ja hunajaa tietysti. ;) Ihmeellinen uutuus muuten tuo teemaku, mutta ihan ok:lta maistuu. En tiedä voiko sitä kuitenkaan ihan jäätelön mauksi sanoa...

  Aamupalaksi jogurttia ja muroja.



Kun olin syönyt ja selaillut päivänlehden oli tietenkin vuorossa koiran kanssa ulkoilua.
Ulkona ollessani sainkin sitten puhelun ja sen jälkeen menivät suunnitelmat uusiksi...
Kiiruhdin kotiin.
Pitkä keskustelu, pari puhelua, huolestuneisuutta, neuvoja ja lopulta oli vain yksi vaihtoehto...
Pikainen pakkaaminen ja lääkärin tapaamiseen.

Nyt istun osastolla...

Huoh. Tähän siis tultiin... Voimat eivät riittäneet yksin selviytymiseen. Nyt menen eteenpäin sitten avun turvin. En ole yksin. Vastuu on hetken poissa omista käsistäni ja saan levätä.

Olen ollutkin todella solmussa, kaikinpuolin. Koetan olla positiivinen, vaikka sairaalassa oleminen näin kesällä ei vähempää voisi houkuttaa! Ahdistaa ja masentaa, ihmekös tuo...

Toisaalta tiesin jo pidemmän aikaa sisimmässäni, vaikken sitä halunnut myöntääkään, etten itse saa solmujani löysemmiksi. Tarvitsen jonkun "potkaisemaan" eteenpäin. Olen liian kauan seilannut aloillani, vaarallisilla vesillä.

Päivä kerrallaan. Tarkoituksena on pitää tämä hoitojakso vain lyhyenä, ikäänkuin ensiapuna. Toimintaa minulle on järjestetty ja ihmisetkin alkavat olla jo turhan tuttuja. Kuinka surkuhupaisaa!

Näin ne suunnitelmat muuttuvat. Elämä vie ja minä vikisen. Tällasta tälläkertaa.

 Pelastava enkelini huoneen ikkunassa?

11 kommenttia:

  1. Sä tarvitsit osastohoitoa, et sä siel turhaan ole. Sä tarvitset apua ja nyt sä saat sitä. Ota se vastaan. Hurjasti tsemppii <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kovasti koetan nyt rauhoittua ja vastaanottaa apua. Helppoa ei ole, mutta kyllä aijon selvitä. Onneksi hoitajat, lääkäri yms. ovat täällä äärettömän ihania. Ilman heitä en jaksaisi. Vaikka kyllähän kaikki välillä ottaa aivoon, mutta kyllähän tätä nyt vähän aikaa täytyy jaksaa!
      Kiitos kovasti viestistäsi! <3

      Poista
  2. Voi Marsuma, ymmärrän todellakin sekalaiset tunteesi, mutta ihan oikeasti nyt sä pääset eteenpäin. Sitähän sä haluat?! Voimia voimia, kyllä sinullakin on oma pelastava enkelisi, joka pitää varmasti huolen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jenna... <3 Pää lyö ihan tyhjää, joten en muuta osaa sanoa...

      Poista
  3. Ette arvaakaan kuinka tärkeitä ja voimauttavia kaikki saamani kommentit ovat! <3 Ihaninta on se tieto, etten ole yksin.

    VastaaPoista
  4. Kovasti tsemppiä!! Tarkeintä on, että saat apua.

    VastaaPoista
  5. Voimia ! <3 <3 <3 <3 Kyllä kaikki vielä hyväksi muuttuu :)

    VastaaPoista
  6. Tsemppiä rakas <3 Oot tärkeä. Älä koskaan unohda olla sinä, aito sinä. Ihmiset rakastaa sua sellaisena kuin olet.

    /Iina

    VastaaPoista