perjantai 3. toukokuuta 2013

Ei vieläkään...

Tosi hyvin meni...

  Historiani lyhin osastoreissu. En osaa edes antaa mahdollisuutta jollekin uudelle. Pakenen ja pistän pään pensaaseen.
 "Ei minulla ole hätää, ei minua voi auttaa! Minä osaan itse. Tai en osaa, mutta pakko kuitenkin!"
  En anna periksi, en sitten millään. Tai en minä, vaan se jokin, joka roikkuu kynsin ja hampain minussa. Kuinka erottaisinkaan sen terveen ja sairaan puolen toisistaan? Onko sairaus yhtäkuin minä? Olenko minä vain sairautta, kokonaan, läpeensä? Onko mitään puhdasta enää jäljellä?

Jotain on tapahduttava. Jotenkin, jossain...

Keikun erittäin terävän veitsen terällä.
 Pelottaa niin s****nasti!

  Joitain vaihtoehtoja jatkolle on, mutta pääni on kuin sumussa. En tiedä enää yhtään mitä haluan. En todellakaan erota, onko se oikeasti SE todellinen minä, joka asioita toivoo, haluaa tai lupaa. On helppo puhua, mutta todellisuus on aivan jotain hallitsematonta.

  Kuinka kaikki voi olla niin kaaosta, kun aurinko hellii lämmöllään ja linnut laulavat? Kesä saapuu vauhdilla ja saapuisinpa minäkin sen mukana, yhtä matkaa. Haluan tämän valon ja lämmön sisälleni, mieleeni ja olemukseeni. Kai luonto voisi suoda siitä osan minullekin?

  Hetkittäin unohdan itseni ja silloin oloni on seesteinen. Sitten se palaa taas ja imee minut syvälle mustaan pimeyteen.
 Tietoisuus... Tietoisuus itsestäni... Inho.

  Pelottaa, pelottaa, aivan kaikki pelottaa...

Tiedän, että olen matkalla jonnekin, mutta minne?!

4 kommenttia:

  1. Kyllä sinä vielä oman itsesi sieltä matkan varrelta löydät! Siellä se todellinen sinä nimittäin on, eikä se sieltä mihinkääm ole karannut. Sairaus vain yrittää saada sinut murretuksi, mutta jonain päivänä voit olla onnellinen OMA ITSESI ilman sairautta! :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivon todellakin, että voitan taistelun... Toivoa on aina, se on muistettava.
      Kyllä sinäkin vielä löydät sen täysin terveen oman itsesi! Kyllä se onni saapuu, kun ei hätäile. ;)

      Poista