torstai 17. tammikuuta 2013

Mysteeri





”MINÄ OLEN KUKA TAHANSA MEISTÄ, JOS VAIN KUUNTELEMME SYDÄNTÄMME. IHMINEN, JOKA HÄIKÄISTYY ELÄMÄN MYSTEERIN EDESSÄ,
JOKA ON AVOIN IHMEILLE JA JOKA
ILOITSEE JA INNOSTUU SIITÄ, MITÄ TEKEE.”

(Paulo Coelho)

 

Mutta entä, jos sydäntään ei osaa kuunnella? Entä jos itseään ei tunne, eikä tiedä mitä tahtoa? Jos suunta on hukassa?

Päivät lipuvat ohi merkityksettöminä, mihinkään ei osaa tarttua. Tunteet on tapettu ja tallottu, jonnekin syvälle, eikä niitä usko enää löytävänsä.

Milloin elämästä tuli tällaista? Ja miksi?
 

Seison pakkasen huuruttamien puiden katveessa. Auringon säteet siivilöityvät oksien lomitse kauniisti ja hanki hohtaa. Luonto on hiljaa. Se nukkuu. Maisema on kuin satumainen uni, josta ei tahtoisi herätä.

Minä en kuitenkaan osaa olla osa sitä. Tunnen kuinka varpaat ovat kylmästä kankeat ja poskia kipristelee. En osaa nauttia. Olen liian tietoinen itsestäni. En kuulu tähän kauniiseen uneen.
 

Mikä onkaan se elämän häikäisevä mysteeri?
 
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti